22.4. Jyväskylän kaupunginvaltuuston kokouksessa muistettiin valtuustokollegan ikääntymistä, käsiteltiin suhteellisen nopeasti ja pitkästä aikaa hyvässä hengessä lyhyehkön esityslistan asiat: mm. Kivistön työväentalon korttelin asemakaavan muutos, hallintosäännön tarkistus, pari aloitetta ja lopuksi valtuustokysymys. Lisäksi hyväksyttiin Jyväskylän ja Muuramen alueiden yhteistoimintasopimus TE-uudistukseen liittyen, jonka tiimoilta meinasin alunperin kirjoitella sanasen tai parikin.
Muutin kuitenkin mieleni.
Kokouksen loppupuoliskolla vierustoverini esitti kysymyksen, joka varmasti pyörii useankin meistä mielessä parhaillaan: ”Aiotko lähteä ensi keväänä uudestaan ehdolle?” Monelle pidemmän linjan poliitikolle ehkä itsestäänselvä kysymys. Kaltaiselleni nyypälle – joka tempaistiin mukaan politiikkaan kuin keväisen pohjoistuulen räntäsateessa riepottelema punarinta – ei niinkään.
Melkein samaan hengenvetoon todettiin, että tämä kulu(tta)va valtuustokausi on ollut useiden konkarienkin mukaan ilmeisen erikoinen ja vastakkainasettelua, suoranaista riitelyä ja draamaa on riittänyt sanomalehtiin asti raportoitavaksi, joten se ei tulle kenellekään mitenkään yllätyksenä. Totesin siinä kuitenkin ihan ääneen, että eihän me kuitenkaan lopulta kovin monesta asiasta olla eri mieltä. Minun mielestäni on kyse siitä, että takerrutaan liikaa juuri niihin yksityiskohtiin, joista provosoidutaan ja sen kiistan saa sitten aikaiseksi. Jäi suorastaan vaivaamaan se, että esimerkiksi tämänpäiväisessä kokouksessa tehtiin perussuomalaisten Kaisa Garedewin toimesta aloite, jossa vaadittiin Jyväskylää puuttumaan järeämmin keinoin koulukiusaamiseen. Mitä minä itse tein? No, en allekirjoittanut aloitetta, koska siinä oli pari sellaista kohtaa, jotka olivat mahdollisesti hieman kyseenalaisia tai liian monitulkintaisia niin, että voisivat ehkä toteutuessaan sotia omaa arvomaailmaani vastaan. Mitä minä olisin sen sijaan voinut tehdä? Minä olisin voinut käydä sanomassa vaikka aloitteen tekijälle, että aloite oli suurilta osin hyvä, että siinä oli paljon sellaisia toimenpiteitä, joita olen itsekin ajatellut voitavan tilanteelle tehtävän, esimerkiksi tunnetaitojen ja empatiakykyjen vahvistaminen kouluissa suuremmissa määrin. Minä olisin voinut käydä sanomassa, että vaikka en nykyään useinkaan allekirjoita juuri kenenkään aloitteita niiden ollessa kalliita ja usein raskaita verraten muihin mahdollisiin toimenpiteisiin, että minusta aloitteessa oli monta hyvää pointtia ja toimintatapaa, joiden edistämiseksi tekisin enemmän kuin mielelläni yhteistyötä jatkossa.
Mutta ei. Siinä minä istuin turpa kiinni ja jatkoin näiden omien ajatusteni kanssa. Olisihan se hyväntähden kamalaa, jos kaltaiseni ituhippi ja oikeistopopulistinen ”väärän” puolueen edustaja välillä vaikka keskustelisivat hyvällä mielellä siitä, mitä me molemmat voisimme tehdä niiden asioiden eteen, joista satutaankin olemaan samaa mieltä. Nämä ovat ehkä juuri niitä asioita, joihin meidän jokaisen tulisi kiinnittää enemmän huomiota ainaisen poteroihin kaivautumisen ja syyttelyn sijaan. Sen verran, mitä olen muihin valtuutettuihin ehtinyt tutustua perusteella uskallan väittää, että ihan jokainen on siellä syystä ja että ihan jokaisella on paljon arvostettavia mielipiteitä ja useita sellaisia ominaisuuksia, joiden vuoksi olemme sinne päätyneet.
Ja voi pojat! Kuinkahan usein itsekin olen ollut siinä kuuluisassa ”väärässä” puolueessa ties kenenkin mielestä, kuinka tuon toisen ”väärän” puolueen edustajan mielipiteet on jotenkin jonkun mielestä aina sellaisia, joita on pakko vastustaa ihan vaan sen takia, että ne sanoo se ”väärä” ihminen. Nyt ihan oikeasti: jos muuten on liian vaikeaa päästää irti omista ennakkoluuloistaan, niin arvoisa kanssavaltuutettu: kuvittele sen ”väärän” puolueen edustajan naaman tilalle vaikka teidän puheenjohtaja, kuvittele se tyyppi alasti tai vaikka äidiksesi tai ihan mikä vaan mielikuva auttaa ja kuuntele. Kuuntele, mitä sillä tyypillä on sanottavaa sen sijaan, että laitat kädet korvillesi juostessasi juoksuhaudassa sitä omaa poteroa kohti kuin sodassa konsanaan kranaatin lentäessä sinua kohti. Sillä ei me olla missään sodassa sentään keskenämme, eihän?
Nykyisen maailmantilanteen ollessa sellainen kuin se on, meidän tulisi vieläkin suuremmalla syyllä pitää yhtä, keskittyä hoitamaan yhteisiä asioitamme ja tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat meidän kaikkien sekä läheistemme arkeen, elämään ja sen mielekkyyteen positiivisella tai vähintäänkin siedettävissä olevalla tavalla. Ja kyllä, viime aikoina niiden päätösten tekeminen ei ole ollut varmasti kenellekään mielekästä. Sen sinisilmäisen idealistin rippeet, joka politiikkaan suostui lähtemään mukaan ja joka kuvitteli pystyvänsä muuttamaan asioita nopeasti ja tekemään pelkästään kivoja päätöksiä, ovat tässä viimeisten vuosien aikana karisseet. Ja todellakin: meidän pitäisi keskittyä hoitamaan meille annetulla mandaatilla asioita, eikä miellyttämään omia äänestäjiä, keskittymään populistisiin vetoihin ja keskustelunavauksiin. Ei tämä homma voi toimia niin, että ensin harjoitellaan yhteiseloa, sitten ehkä tehdään vähän hommia ja sen jälkeen aletaan jo keskittymään seuraaviin vaaleihin ja samalla todeten, että olisihan tässä voinut jotain oikeasti saada aikaan.
Toisaalta välillä harmittaa, että juuri tuollaisena liian monet kuntalaiset näkevät päätöksenteon kokonaisuudessaan. Liian vähän tilaa otsikoissa saa se, että valtuuston kokous sujui nopeasti ja hyvässä hengessä. Liian vähän annetaan painoarvoa sille, että tosi monet poliitikot tekevät tätä sydänverellä, aidosti ihmisistä välittäen ja niin kaukaiselta kuin se välillä tuntuukin, yhteistä hyvää ajaen ja yli puoluerajojen. Jos jotakin olen oppinut, niin sen, että tieto todellakin lisää tuskaa. Poliittisen maailman syvissä vesissä pikkusinttinä uiskenneltuani nyt kolmisen vuotta ja kalastajien ongenkoukkuja väistellessä on vasta nyt tullut ymmärrettyä, että mitä kaikkea päätöksentekoon liittyy. Kuinka paljon taustatietoa on haettava, jos oikeasti haluaa tehdä järkeviä päätöksiä. Kuinka paljon meille poliittisille päättäjille annetaan sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät ole kaikkien saatavilla. Kuinka aidosti vaikeaa on joskus noudattaa säädettyjä lakeja, vaikka niiden vuoksi joutuu joskus tekemään päätöksiä, jotka sotivat ihan kaikkea sellaista vastaan, mitä on itse pitänyt jotenkin pyhänä. Tätä ajatusketjua voisi jatkaa loputtomiin.
Ja sitten viikon unettomien öiden jälkeen luet lehdestä otsikon, jossa kerrotaan jopa tarkoituksellisen sensaatiohakuisesti siitä vaikeasta päätöksestä, jonka sinä ja muut valtuuston kusipäät (suora lainaus eräältä kommenttipalstalta) olette menneet tekemään ajattelematta y h t ä ä n, että mitä se tarkoittaa. Todellisuus on useimmiten täysin toinen. Myös se on tullut hieman – ei kuitenkaan älyttömänä – yllätyksenä, että miten vähän moni kuntalainen tietää poliittisen päätöksenteon kiemuroista. Samalla tulee usein itsekin mietittyä, että kuinka vähän siitä itsekään tajusi aiemmin ja että olisi todellakin pitänyt seurata enemmän peruskoulun yhteiskuntaopin tunneilla.
Onneksi Vihreissä tunnen löytäneeni tietynlaisen kodin ja turvasataman, vaikka asiat tuntuvat välillä tosi vaikeilta. Silloin, kun sähköposti täyttyy ihmisten huolesta ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan, tulee usein todettua, että tein oikean valinnan. Silloin, kun luen jonkun mielipidettä siitä, että tienaamme hirmuisen paljon rahaa ja saamme ihan älyttömiä etuja, auttaa paljon vertaistuki ja hyvät – tai huonot – jutut ennen valtuuston kokousta samalla, kun yrittää kymmenessä minuutissa suoriutua lappamaan päivän keiton naamaansa, juoda kahvit ja ehtiä vielä vessaankin. Tämä kaikki monen kohdalla sen oikean työpäivän jälkeen, jonka lisäksi näitä hommia tehdään ja kansalaiset kadehtivat. Ja ennenkaikkea silloin, kun olemme keskenämme eri mieltä ja voimme silti keskustella asiasta kuin sivistyneet ihmiset konsanaan ja päätyä johonkin kompromissiratkaisuun.
Kaipaan tosi paljon sitä, että tuonkaltainen toimintatapa ja erilaisten mielipiteiden olemassaolo hyväksyttäisiin laajemminkin kuin vain meidän oman porukan kesken. Kysyinhän itse mukaan lähtiessäni, että onko pakko olla aina kaikesta samaa mieltä? Minulle vastattiin, että ei. Ei tarvitse, mutta toisia ei saa haukkua, eikä toisten mielipiteitä väheksyä, vaikka olisi itse eri mieltä asioista. Valtuustosalin lisäksi tätä voisi opettaa vaikka siellä kouluissa sitten, koska tästä minä itse pidän. Ja nyt menen katsomaan itseäni peiliin ja kysymään, että vieläkö jaksaa? Ja että mitä juuri minä voin tehdä, että maailmasta, valtuuston toimintakulttuurista ja tästä kaupungista tulisi entistä parempi?
Anna Kylmälä
Jyväskylän Vihreiden valtuustoryhmän jäsen