On paljon somaattisia sairauksia, joista puhuminen tuntuu hankalalta. Silti mielenterveyden kanssa kamppailu taitaa olla laji, josta vaietaan palveluissa vieläkin useammin. Valitettavasti se, että asiaa on viime vuosina ruvettu mediassa julkisuuden henkilöiden avautumisten myötä käsittelemään, ei ole tuonut muutosta palveluihimme. Mitä hyötyä on tunnistaa ongelma, jos siihen ei saa apua?
Ihmisten mielenterveyttä ei voida terveydenhuollossa urakoida kuntoon samalla tapaa kuin vaikkapa sappileikkausjonoja. Tarvitaan aikaa, osaajia ja terapeuttiset puitteet sekä usein työtä ja kannattelua myös lähiverkoston kanssa. Mielenterveyspalvelut ovat olleet säännöllisin väliajoin muutosten kohteina – useimmiten siksi, että niiden on suunniteltu toiseen organisaatiolaatikkoon siirtämällä hoituvan edullisemmin ja tehokkaammin tai joku asemissa oleva on keksinyt mielestään hyvän toimintamallin, josta halutaan tehdä kategorinen hoitoratkaisu.
Psykiatrian palvelujohtajan mukaan 1970-luvulla Keski-Suomessa oli 1100 osastohoitopaikkaa. Meitä keskisuomalaisia oli tuolloin 30 000 henkeä vähemmän kuin tänään. Ehkä paikkoja oli todellakin liikaa ja oli hyvä uudistaa hoitoa, mutta nyt psykiatrian osastohoitopaikkoja on kaikenikäisille yhteensä alle 80. Tilanne onkin käsittämätön ja kestämätön. Osastohoito on jatkuvasti ylikuormitettua, henkilöstö ja potilaat omaisineen äärirajoilla. Koska vaihtuvuutta on saatava aikaan kysynnän mukaan, voi potilaan osastohoitojakso psykiatrisessa hoidossa kestää yleensä enintään kaksi viikkoa. Ja kun avohoito on riittämätöntä ja hajanaista, osastohoidossa tehty työ voi valua hukkaan – etenkin, jos kuviossa mukana on ihmisen yritys helpottaa oloaan päihteillä.
Nykytilanne on lopputulema hyvästä tarkoituksesta: Suomessa haluttiin välttää ihmisten laitostumista, lopetettiin psykiatrisia sairaaloita ja osastoja ja sijoitettiin siitä säästyneet rahat muihin kohteisiin kuin mielenterveyspalveluihin. Jälkiviisaana voidaan todeta, että tuolloin olisi ollut syytä panostaa mielenterveysosaamiseen perusterveydenhuollossa ja sosiaalipalveluissa.
Hoidontarpeen arvioita tehdään useissa eri paikoissa, mutta vaikuttavaa hoitoa ei välttämättä saa, eikä ainakaan tarpeeksi nopeasti. Nykyisessä järjestelmässä, jossa avohoidon ja hyvän onnen varaan on jätetty lähes koko ihmisten mielenterveys, ei usein kyetä riittävän nopeaan reagointiin ja tarpeeksi kannatteleviin hoitosuhteisiin. Masennukseen ja ahdistukseen kirjoitetaan terveyskeskuksissa lääkkeitä, kun ei ole muuta apua antaa, mutta edes lääkehoidon seurantaa ei ehditä tekemään. Tämä voi johtaa, ja usein johtaakin, isoihin ongelmiin. Nuorisopsykiatrinen hoito on pahasti jäljessä tulossa olevasta hoidontarpeesta, eikä pysty enää kauaa vastaamaan perheiden tämänhetkiseen hätään – nyt mennään jo äärirajoilla. Ikäihmisten mielenterveysongelmat ovat vieläkin vaiettu asia.
Perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon sekä sosiaalihuollon organisaatiorajat olisi pitänyt kaataa jo aikaa sitten ja terveyskeskuslääkäreiden, hoitajien sekä nuoriso- ja vanhustyöntekijöiden mielenterveysosaamista lisätä. Jos tähän asti onkin toimistoissa kiistelty siitä, kenelle kuuluvat kustannukset mistäkin oireilusta ja onko asiakkaan diagnoosi riittävä tai sopiva itse kunkin palveluihin, on aika opetella yhteiseen työhön, jossa monialaisuus, moniammatillinen osaaminen, autettavan etu sekä luova ongelmanratkaisu ja vertaistuki ovat arvossaan. Yleinen kokemus on ollut, että mielenterveyden häiriöt kuuluvat jonnekin muualle, ei meille. Jos jokainen toimija ottaisi asiakseen hankkia perustietämystä aiheesta ja alkaisi suhtautua luontevasti kaiken ikäisten ihmisten horjuvaan mieleen pyrkien kuuntelemaan ja olemaan läsnä omalla osaamisellaan, oltaisiin jo pitkällä. Ennen tämän toteutumista tarvitsemme nopeasti lisää panostuksia psykiatriseen hoitoon – ensimmäiseksi lasten ja nuorten psykiatriaan.
Anna-Kaarina Autere
YTM, sairaanhoitaja
KSSHP:n hallituksen 1. vpj
Aluevaaliehdokas (Vihr)