Opin kierrättämään jo ala-asteella. Olen nuuka siitä, ettei mitään turhaa menisi roskiin, vaan kaikki käytettäisiin loppuun asti. Ostan vaatteeni kirpputorilta tai käytettynä muilta ja käytän niitä, kunnes ne menevät rikki. Lukion toisen vuoden alkaessa päätin ruveta syömään pelkästään kasvisruokaa. Nyt lihattoman lokakuun aikana olen erittäin vakavasti harkinnut vegaaniksi ryhtymistä. Kulkuvälineenäni on pääosin bussi, kesäkaudella myös polkupyörä.
Minulla on aina ollut tapana matkustella. Koko tähänastisen elämäni olen kuvitellut, että aikuisena asun välillä ulkomailla ja matkustelen omatoimisesti pienellä budjetilla. Nyt kun olen kuitenkin ymmärtänyt, kuinka pahasta lentäminen on, se asettaa rajoituksia ruusuiselle tulevaisuudelleni. Vaatiiko ilmastonmuutos sen, että luovun omista unelmistani? Onko minulla oikeus onneen ympäristön kustannuksella? Tällä hetkellä lentomatkailu aiheuttaa niin suurta syyllisyyttä, että olen harkinnut kokonaan lentämisestä luopumista. Tiedostan toki sen, että olen etuoikeutetussa asemassa pohtiessani lentämisen ongelmallisuutta. Ei kaikkien tarvitse miettiä lentääkö lomalle, kun siihen ei yksinkertaisesti ole varaa.
Kaupunginvaltuutettu Iida Asikainen
Olen siis tehnyt lähes kaiken sen, mitä vaaditaan kuluttajilta, kun vedotaan yksittäisten ihmisten mahdollisuuteen pienentää omaa hiilijalanjälkeään. Jos joku asia on vielä tekemättä, en joko tiedä sitä tai se on vakavassa harkinnassa. Mutta vaikka minä kuinka kierrättäisin, eivät ilmastonmuutosuutiset siitä muuksi muutu.
Koen siis ympäristöahdistusta. Teen kaiken mitä pystyn, jotta voisin elää kuormittamatta tätä planeettaa liikaa omalta osaltani, mutta se ei riitä. Arjessa on jatkuvasti läsnä syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet. En ainoastaan kiinnitä huomiota vain omiin elintapoihini, vaan samalla tarkkailen kaikkien muiden ajatuksia, asenteita ja tekoja.
Minua suututtaa se välinpitämättömyys, jolla toiset ihmiset reagoivat ilmastonmuutokseen. Pystyn näkemään sen, millä kaikilla tavoilla he pystyisivät tekemään näitä arkipäiväisiä valintoja, mutta eivät erinäisistä syistä tee. Syyslomallakin moni lentää etelään saadakseen piristystä arkeen, ihan niin kuin joka vuosi aiemminkin. Autolla ajetaan keskustaan koska se on niin ”kätevää” ja ”elämän realiteetit tulevat vastaan”. Jos joku yksityisautoilee alle viiden kilometrin päähän töihin, vaikka sinne menisi bussilinjakin, niin ei voi olla kuin turhautunut. Minä pyöräilin lukiossa keväisin Vaajakoskelta keskustaan päivittäin, matkaa noin yhdeksän kilometriä.
Itse asiassa toisten ihmisten elämäntapa jopa rajoittaa minun mahdollisuuksiani tehdä valintoja. Joudun jatkuvasti kompromissitilanteiden eteen. Vien sisareni vanhempien puolesta autolla harrastukseen, vaikka en haluaisi autoilla itse ollenkaan. Saatan syödä jonkun muun tekemää kanakastiketta, koska mitään muuta ruokaa ei sillä hetkellä ole tarjolla. Kaikki vastaavat joustot tuntuvat pahalta, vaikka ne helpottaisivatkin arkea, koska ne tuntuvat joustoilta joita teen omatuntoni kustannuksella. Miksi minä joudun joustamaan omista valinnoistani — joita teen siksi, että ne ovat mielestäni oikein — vain jotta muidenkin arki olisi helpompaa?
Miltä sitten tuntuu lukea uutisia kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n raportista, jossa kehoitetaan ihmiskuntaa ripeisiin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi? Rehellisesti sanottuna: Voisiko joku kertoa jotain uutta.
Kun on ollut jo useamman vuoden syvästi huolissaan ilmastonmuutoksesta, ei sillä oikeastaan ole tunnetasolla väliä, mitä kaikkia uusia tutkimustuloksia valmistuu. Niiden kaikkien viesti on sama: tekoja tarvitaan ja nopeasti, tai muuten osa palloamme muuttuu elinkelvottomaksi. En minä jaksa olla järkyttynyt siitä, että 1,5 asteen ja 2 asteen lämpenemisellä on valtava ero, kun minua ahdistaa että tämä pallo ylipäänsä lämpenee.
Itse asiassa uutisointi raportista antoi jopa vähän toivoa. Tutkijat sanoivat, ettei peli ole vielä menetetty, jos ryhdymme valtaviin toimiin heti. Jonkun mielestä se voi kuulostaa musertavalta. Miten paljon vaivaa se vaatiikaan saada päästöt negatiivisiksi. Ehkä emme ehdi ajoissa, ehkä ihmiset eivät ole valmiita muutokseen, ehkä hallitukset ajattelevat vain taloutta eivätkä ympäristöä… Mutta minä kuulen tässä lupauksen. Meillä on mahdollisuus! Mitään muuta en viime vuosina ole halunnutkaan kuin valtavia toimia ja suunnanmuutosta, asioita jotka eivät ole yksittäisen ihmisten käsissä.
Kun omat teot kuluttajana eivät enää riitä, tarvitaan politiikkaa. Kuluttajalle kaikista helpoimman ratkaisun pitää olla se ympäristöystävällisin. On turhauttavaa, kun riittäviä toimia ei näytä tulevan. Tällä hetkellä hallitus vain myöntää ilmastotoimien tarpeellisuuden, muttei toimi. Jos hallituksella olisi selkeä ohjelma ilmastonmuutoksen tehokkaaseen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen, ja se vielä toteuttaisi sitä, voisin olla rauhassa. Tämä hallitus vain lisää ympäristöahdistustani.
Katseeni kääntyy kohti eduskuntavaaleja. Toivoa on vielä. Tulevat neljä vuotta on kohtalonkysymys — emme kertakaikkiaan voi jatkaa samalla tavalla kuin tähänkin asti. Vihreät on ainoana puolueena julkaissut oman ilmasto-ohjelmansa ja haastaa samaan myös kaikkia muitakin puolueita.
On tärkeää, että vaikka meitä ahdistaa, emme vaivu passiivisuuteen ja toimettomuuteen. Syvän huolen ilmastosta voi kanavoida toimintaan. Kun meillä on oikeasti halu toimia, osaamme olla myös luovia. Mielipidevaikuttaminen on äärettömän tärkeää. Vähintä mitä voi tehdä, on äänestää ilmaston puolesta. Kaikilta ehdokkailta pitää vaatia kunnon toimia valtakunnan tasolla, eikä vastaukseksi kelpaa ala-arvoinen ”kukin meistä voi omalta osaltaan…”