Touko Aalto.
Kun asetuin ehdolle kaupunginvaltuustoon vuonna 2008 nuorena ja politiikassa vasta ensimmäisiä askelia ottavana, vaalikoneissa kysyttiin yhdestä kysymyksestä, jota en entuudestaan tuntenut. Se koski niiden lasten täysipäiväistä päivähoito-oikeutta, joiden vanhemmista toinen oli kotona.
Aika oli toinen ja yritin ymmärtää näkökantoja puolesta ja vastaan. Lähestyin asiaa muistaakseni eniten perheiden palveluiden ja kaupungin taloudenpidon näkökulmasta ja toin esille näkökulmia asian puolesta ja vastaan.
Jos muistan oikein, asiaa kysyttiin niin, että pitääkö niiden perheiden lasten päivähoito-oikeutta rajata, joissa toinen vanhempi on kotona. Taisin olla jokseenkin eri mieltä ja lähestyä asiaa niin, että toin esiin ymmärrykseni myös toisella tapaa ajattelevien näkökulmasta.
Kun pohdin tuota aikaa nyt, muutama asia on muuttunut.
1. Asiaa katsotaan yhä perheiden palveluiden ja kaupungin talouden kannalta, mutta keskiöön on noussut erittäin laaja sekä vastaansanomaton tutkimustieto lasten vaikuttavan ja pedagogisesti laadukkaan varhaiskasvatuksen merkityksestä. Jo pelkästään termi päivähoito on vanhentunut.
2. Jos puhutaan päivähoidosta ja katsotaan asiaa aikuisten kannalta, ymmärrän argumentteja yhä tänä päivänä paremmin sen puolesta, että jonkinlainen rajaus voi tulla harkintaan, jos sen kautta eurot voidaan kohdentaa tehokkaammin perheiden hyvinvoinnin tukemiseen.
3. Mutta kyse ei ole päivähoidosta, lasten laittamisesta aikuisten tieltä johonkin säilöön.
Kyse on lasten oikeuksista kasvaa ja kehittyä varhaiskasvatuksen ammattilaisten johdatuksella.
Kyse on yhdenvertaisen elämän tärkeimmistä ensiaskeleista, jossa perheet ja laadukas hyvin resursoitu varhaiskasvatus tukevat toisiaan. Kyse on inhimillisestä investoinnista ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista.
Ihminen ei koskaan opi niin nopeasti niin paljoa asioita kuin varhaiskasvatusiässä ja laadukas pedagoginen varhaiskasvatus on niin yksilön kehityksen ja perheiden tuen kannalta aivan ensiarvoisen tärkeää.
Kyse on myös tasa-arvosta, naisten oikeuksista, kannustinloukkujen purkamisesta ja rakenteellisen epätasa-arvon purkamisesta joka kytkeytyy laajaan kysymykseen perhevapaiden uudistamisesta ja lapsiystävällisen Suomen rakentamisesta.
Ketään ei pakoteta viemään lastaan varhaiskasvatuksen piiriin, mutta kaikille tarjotaan mahdollisuus siihen. Näin perhetausta ja vanhempien työmarkkina-asema eivät määritä lapsen kehitystä ja näin perheille tarjotaan aitoa valinnanvapautta.
Ihmisten asettaminen eri lähtökohtiin on yksinkertaisesti väärin. Jyväskylän kaupunginvaltuusto teki väärän päätöksen vuoden 2015 lopussa.
Kevään 2017 kuntavaalien jälkeen sivistyslautakunnan johdolla on tehty erittäin perusteellista ja hyvää työtä asian kaikkien näkökulmien selvittämiseksi, etenkin lapsivaikutusten kannalta. Olen iloinen siitä, että kehitys kulkee oikeaan suuntaan ja nekin jotka ovat kannattaneet rajauksen ylläpitämistä, ovat alkaneet puhua rajauksen poistosta vaiheittain.
Väärät päätökset eivät määritä meitä päättäjinä vaan se, että pystymme tunnistamaan ja tunnustamaan virheemme ja tekemään sen pohjalta oikein.
Tänään on mahdollisuus tehdä oikein. Tehdään oikein.
[Puheenvuoro Jyväskylän kaupunginvaltuuston talousarviokeskustelussa 26.11.2018]