Tänä talvena Jyväskylän metsistä käsittelyvuorossa ovat olleet Ristikiven ja Sippulanniemen metsät. On tuntunut pahalta katsoa, miten joka päivä harvenee uusi pala lähimetsää. Joissain kohdin tuntuu, että tuohon kyllä silmä tottuu ja jälki on aika tasapainoista, mutta sitten on alueita, jotka ovat nostaneet pintaan surun, kiukun, hämmennyksen ja ällistyksen tunteet. Miksi asutuksen keskellä oleva ystävällinen pikku metsikkö on muuttunut korkeiden mäntyjen pylväiköksi tai miten kutsua metsää, josta metsän tuntu on kadonnut? Onko tosiaan ollut tarkoitus avata näkymät suoraan talosta toiseen? Ja olisinko voinut tehdä jotain, jotta homma olisi mennyt toisin? En ole ollut ainut, jolle näitä kysymyksiä on noussut mieleen.
Tanja Tuulinen
Tiedän kyllä monien asukkaiden olevan myös tyytyväisiä: piha ja talo saavat valoa, haravointityöt vähenevät ja näkymiä järvelle on avautunut. Jotkut kaipaavat siistiä puistomaista ympäristöä. Mutta toiset taas suojaavaa metsikköä ja oravia. Jotkut puhuvat roskapuista, jotkut monilajisista alueista. Jotkut ovat muuttaneet alueelle aikoinaan järvinäkymien äärelle, jotkut sittemmin nimenomaan suojaisan metsän vierustalle. Siinä missä kuusikymppinen haluaa ehkä ihailla valoisaa männikköä ohikulkiessaan, kuusivuotias touhuaa mielellään pihlajien ja kuusien kätkössä.
Asukkailla on lähiympäristöstään mielipiteitä laidasta laitaan. En kadehdi heitä, joiden työnä on näkemysten yhteensovittaminen. Jyväskylän kaupunki on tiedottanut hakkuista ennalta, ja kriittinenkin palaute on otettu enimmäkseen empaattisesti vastaan. Asukkaan näkökulmasta kuulemisessa ja tiedottamisessa on kuitenkin hiottavaa vielä jonkin verran.
Erilaiset toiveet on saatava tuoda esiin tasapuolisemmin. Kuten muuallakin, myös täällä asukkaat ja taloyhtiöt saivat ennalta merkitä kaadettavia puita tonttinsa läheltä. Jos merkitä voisi yhtä simppelillä tavalla myös säästettäväksi jätettäviä puita tai puuryhmiä, vaikuttamisen mahdollisuus tasapainottuisi.
Olisi myös hyvä, jos merkinnän voisi tehdä vasta pienpuuston poistamisen jälkeen, jotta asukkaat pystyisivät paremmin arvioimaan näkymien muuttumista. Samoin kaiken ennakkomateriaalin havainnollistamiseen on panostettava vaikka esimerkkikuvia käyttämällä. Mitä käytännössä tarkoittaa, jos ”lähimetsien hoidossa painopiste on erityisesti metsien viihtyisyys-, maisema- ja suoja-arvoissa”, kuten kaupungin verkkosivuilla kerrotaan? Minä odotin monessa kohdassa muunlaista lopputulosta, mutta ehkä vain olin tulkinnut viestinnän väärin. Ymmärrettävää ja havainnollista ennakkotietoa tarvitaan, jotta pystyy ottamaan kantaa ajoissa.
Asukkailla on lisäksi käytännössä ollut mahdollisuus vaikuttaa hakkuisiin olemalla paikalla, kun moto ryhtyy töihin. Tämä on käynyt ilmi tässä matkan varrella. Mutta eihän voi olla niin, että esim. työssä käyvät eivät pääse vaikuttamaan tonttien välisen metsän käsittelyyn samalla tavoin kuin esim. eläkeläinen, joka on läsnä, kun hakkuut (ennalta ilmoittamattomaan aikaan) osuvat paikalle. Naapuruston näkemys olisi saatava selville muulla tavalla.
”Ai oliko tässä puolen hehtaarin talousmetsä?” Ronskia jälkeä on vaikea korjata, joten maltti moton käytössä olisi paikallaan – jos nyt koneella tarvitsee joka paikkaan edes pyrkiä. Osa naapurustosta olisi halunnut säilyttää suojapuita, mutta ei ehtinyt väliin. Leimattujen puiden lisäksi kaadettiin paljon muitakin.
Kuten totesin, yhteensovittamisen työ ei varmastikaan ole helppo. Lisäksi kaupungin täytyy tasapainottaa asukkaiden toiveet ja yleisemmät linjauksensa, joissa otetaan kantaa mm. metsien moninaisten hyvinvointivaikutusten ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen. Linjausten takana on monipuolista asiantuntijaosaamista, jolle on annettava arvonsa. Toivottavasti Jyväskylän tulevassa metsäohjelmassa suhtaudutaan yhteensovittamisen haasteeseen kuitenkin sen ansaitsemalla kunnianhimolla.
Tanja Tuulinen
Varavaltuutettu