Kuluneen viikon aikana olen saanut pureksia monen makuisia pähkinöitä oppimiseen ja koulutukseen sekä osallisuuteen ja kasvuun liittyen – sivistystä siis monessa eri maussa ja koostumuksessa.
Sain viikon verran pohdiskella, mitä haluan sanoa puheessani Euroopan nuorten parlamentin istuntoon osallistuville nuorille. Istunnon aiheena oli “Future Leaders: Education as a Way to Activate Europe’s Young Citizens” ja istuntoon saapui osallistujia ympäri Eurooppaa. Koulutuskaupunkina Jyväskylä oli tietysti ilmeinen valinta istunnon järjestämiselle.
Irina Tuokko
Jyväskylän historia Suomen ensimmäisenä kansakoulunopettajia kouluttaneen opettajaseminaarin kotikaupunkina innoitti minua kertomaan nuorille koulutuksellisesta tasa-arvosta, josta Suomi on saanut kantaa suurta kunniaa ja tunnustusta maailman laajuisesti vuosikymmeniä. Ajatus koulutuksellisesta tasa-arvosta ei olisi koskaan syntynyt ilman yhteiskunnallista muutosta ja sen eteen elämäntyötänsä tehneitä ihmisiä. Sattumoisin Jyväskylän opettajaseminaarissa opiskelikin vuonna 1863 eräs henkilö, joka tunnetaan yhtenä Suomen historian suurimpana vaikuttaja sukupuolten tasa-arvon, köyhien oikeuksien ja parempien kouluttautumismahdollisuuksien edistäjänä. Hänen nimensä oli Minna Canth.
Kehotin nuoria toimimaan yhtä rohkeasti kuin Canth omalla aikakaudellaan. Olemme vuosikymmeniä kulkeneet kohti pistettä, jossa ihmiset ovat keskenään tasa-arvoisemmassa asemassa kuin koskaan aikaisemmin. Valitettavasti viime vuosina olemme kuitenkin kaikki saaneet todistaa, kuinka ilmapiiri on muuttunut hyvin nopeasti Euroopassa. Kuulemme yhä enemmän ja entistä lujempaa ääniä, jotka haluavat vaientaa muiden äänen. Ääniä, jotka levittävät vihaa ja syrjintää. Ääniä, jotka eivät tunnusta edes ihmisoikeuksia. Painotin, että tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat ne arvot, joita meidän tulee vaalia joka hetki ja jokaisessa päätöksessä, joita teemme. Vain näin voimme puolustaa yhtenäistä Eurooppaa, rauhaa ja sivistystä.
Koulutus, kaikessa laajuudessaan, on avainasemassa maailman ja ihmisten moninaisuuden ymmärtämiselle; kukaan ei synny vihaamaan tai kieltämään toisten yhdenvertaisia oikeuksia. Siksi koulutusta tulee puolustaa. Paremmin sanottuna, siksi meidän tulee puolustaa lasten ja nuorten yhdenvertaisia mahdollisuuksia kouluttautua ja kasvaa aktiivisiksi toimijoiksi. Aktiivinen toimijuus ja tunne osallisuudesta yhteiskunnassa syntyy vain, jos luomme jokaiselle lapselle todelliset mahdollisuudet käyttää täyden potentiaalinsa ja äänensä sosioekonomiseen taustaan, kansallisuuteen, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon, kieleen, vammaisuuteen tai terveydentilaan katsomatta.
Tähän lopetin puheeni. En kuitenkaan voinut olla miettimättä sanojani vielä illalla kotona, kun tutkin Jyväskylän kaupunginjohtajan talousarvioesitystä ja siinä mainittuja suhdelukujen nostoja varhaiskasvatuksen henkilömitoituksen suhteen. Mietin myös niitä lapsia, jotka eivät pääse osallistumaan Jyväskylässä iltapäivätoimintaan liian suurien kuukausimaksujen vuoksi. Myös aikaisemmin kyseisellä viikolla sivistyslautakunnassa käydyt keskustelut subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden rajauksesta ja niistä lapsista, jotka ovat eriarvoisessa asemassa vanhempiensa työllisyystilanteen vuoksi, palasivat varjostamaan mieltäni.
Luommeko todellisuudessa jokaiselle lapselle ja nuorelle taustoihin katsomatta yhdenvertaisen alustan aktiiviseen toimijuuteen kasvamiselle? Voiko satavuotias Suomi kantaa edelleen samalla kunnialla tuota hyvinvointia ja yhdenvertaisia mahdollisuuksia luovaa sekä yhteiskuntaan lujasti kiinnittävän koulutuksen viittaa, jonka aikoinaan ansaitsimme?
Vastauksena edelliseen; kyllä, meidän viittamme on varmasti vielä tälläkin hetkellä kiiltävämpi kuin monen muun viitta, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että yhteiskunnan muutos ja polarisoituminen ovat jo johtaneet muun muassa oppimis- ja hyvinvointierojen erittäin huolestuttavaan kasvuun. Erityisen surullisen asiasta tekee se, että meillä on kymmeniä tuhansia syrjäytyneitä nuoria, eikä tälle kehityskululle ole näkymässä loppua vielä hetkeen – päinvastoin. Olemme yhteiskuntana epäonnistuneet perustavanlaatuisesti pettämällä pahimmalla mahdollisella tavalla kestämättömän monen lapsen ja nuoren.
Jotta saisimme taitettua huolestuttavan kehityssuunnan ennen kuin kamelin selkä katkeaa lopullisesti, tulee meidän tehdä paikallisesti omalta osaltamme yhteisvoimin kuntalaisten, asiantuntijoiden ja päätöksentekijöiden kanssa yli puoluerajojen yhteistyötä asian eteen.
Onhan Jyväskylä kuitenkin koulutuksen ja osaamisen kaupunki, joka LISÄÄ lasten ja nuorten mahdollisuuksia terveeseen kasvuun ja hyvään oppimiseen.
Lähimetsän suurimmassa tammessa kiilsi ja kasvoi erityinen pähkinä. Se jatkoi kasvuaan, saaden lopulta tammen oksan notkolleen. Myös orava kiinnitti asiaan huomiota ja vahti pähkinää toiveikkaana koko kesän. Orava hoivasi ja kantoi huolta pähkinästä kuukausien ajan.
Alkusyksystä oravalla iski vauhtisokeus ja orava haali massiivisia pähkinävarastoja piilottaen niitä ympäri metsää. Orava peitti varastot sammaleella ja ruskan värisillä lehdillä.
Syksyn edetessä tuon suuren tammen kaunein ja arvokkain pähkinä oli kasvanut jo niin suureksi ja mahtavaksi, että orava pohti hetken, jaksaako nähdä edes vaivaa kantaakseen pähkinää varastoitavaksi. Olihan hänellä kuitenkin jo monen pienen pähkinän varastot haalittuna talven varalle. Pieniä pähkinöitä on helppo ja nopea syödä selviytyäkseen päivä kerrallaan.
Loppusyksystä orava kuitenkin keräsi voimansa ja hautasi suuren, kauniin ja jollakin tapaa hyvin erityisen pähkinän, peittäen sen kuitenkin nopeasti vain risuilla ja roskilla.
Alkutalvesta orava ei pitänyt tätä yksittäistä pähkinää suuressa arvossa, koska kuten todettua, oravalla oli muitakin monen pienen pähkinän varastoja, joista sai nopeammin hetkeksi taas nälän pois.
Talven kuluessa orava unohti lähes kokonaan kauniin ja suuren pähkinän olemassaolon. Pähkinä oli alkanut jo hapantua ja lohkeilla paksun lumipeitteen alla.
Lopputalvesta oravan kaikki syksyllä haalitut massiiviset varastot ammottivat tyhjyyttään. Vain tyhjiä kuoppia ja koloja maassa.
Oravan alkukevään päivistä tuli silkkaa selviytymiskamppailua. Silloin, kun oravan elämästä oli tullut jo täysin merkityksetöntä, nälästä sokaistuneena seiniä päin kulkemista, orava muistaa hautaamansa suuren ja kauniin pähkinän.
Epätoivoisena orava harhailee pimeydessä muistaen vihdoin taas sen ilon, jota tämä pähkinä hänelle joskus tuotti. Etsinnästä huolimatta orava ei löydä enää pähkinäänsä. Sielu ja ruumis tyhjänä orava makaa viimeisillään roskien seassa metsässä.
Myrskyisän alkukevään päätteksi, kuin sovintona jostain, lämmin ja laukea kevättuuli puhaltaa roskat pois metsän keskeltä.
Oravan kauan sitten hautaama, roskilla ja risuilla huolimattomasti peitetty, kerran unohdettu, kerran kaivattu ja kerran eläkseen tarvittavaksi havaittu suuri ja kaunis pähkinä paljastui maasta.
Orava oli pelastunut. Pimeys muuttui taas valoksi ja orava näki kauniin roskattoman metsän aukeavan edessään. Vaikka pähkinä oli jo pilaantunut osittain, se maistui siitä huolimatta paremmalta kuin mikään muu pähkinä koskaan aikaisemmin.
Alkukesästä tammen oksa oli taas notkollaan. Tällä kertaa orava peitti syksyn tullessa suuren ja kauniin pähkinän huolellisemmin kuin minkään muun pähkinän. Tuo pähkinä oli oravan selviytymisen perusta – kaikkien muiden pähkinöiden äiti.