Iltapala oli juuttua kurkkuun, kun luin Opettaja-lehden nro: 36 (5.9.2008) Hannu Laaksolan pääkirjoituksen otsikolla ”Ongelmat eivät ´väärissä opettajissa´”. Laaksola oli avoimen tuohtunut Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen tutkimusryhmään kuuluvien Pekka Kososen ja Pekka Räihän tutkimustuloksista, joiden mukaan syy koulun järjestyshäiriöihin ei olekaan välttämättä oppilaissa, kodeissa tai liian suurissa luokissa, vaan siinä, että moni opettaja on väärällä alalla. Väärälle alle joutuminen johtuu muun muassa epäolennaisuuksia kartoittavista pääsykokeista. Monella opettajaksi haluavalla on Kososen ja Räihän mukaan halu esiintyä, mutta he eivät välttämättä osaa kuunnella. Valintakokeiden kehittäjien mukaan nykyopettajan tärkein ominaisuus on kyky selviytyä kiperistä tilanteista hyvin monenlaisten oppijoiden ja heidän taustaryhmiensä kanssa.
Minusta opettajana tämä kuulostaa ihan todenmukaiselta: oppijat ovat erilaisia ja heidän lähtökohtansa ovat erilaisia ja heitä tulee kuunnella. Mistä Laaksola on tuohtunut? Siitä, että Laaksolan mukaan, Kosonen ja Räihä väittävät koulun järjestyshäiriöiden johtuvan yksinomaan huonosti kuuntelevista opettajista. Tutkijoiden väittämä, että kolmannes opettajista ei osaa kuunnella on Laaksolan mukaan niin ikään melkoisen rankka yleistys. Laaksola ei toki kiellä kuuntelun merkitystä opettajan olennaisena taitona. Hänen mukaansa on päivänselvää, että erilaisuuden kohtaaminen ja mitä moninaisimmista tehtävistä selviäminen on tänä päivänä opettajan ammatin ydintä. Laaksolan mukaan on kuitenkin jokseenkin yksioikoista väittää, että koulun järjestyshäiriöt selittyisivät yksinomaaan opettajien viestintätaitojen vajavaisuudella.
Kosonen ja Räihä tekevät tärkeää kartoitusta. Yhä heterogeenisemmaksi muuttuva ja moniongelmaisuudesta kärsivä yhteiskuntamme vaatii erilaisuuteen -tai pikemminkin moninaisuuteen – avoimin mielin ja rakentavasti suhtautuvia kasvattajia. Mutta kyllä minussakin herää opettajana ja kasvattajana Kososen ja Räihän tutkimuksen myötä monenlaista kysyttävää, mikä lienee myös aiheellisen tutkimuksen merkki.
Ei tarvitse kovinkaan kauaa toimia opettajana todetakseen, että opettajat kuuluvat nyky-yhteiskunnassa samaan kastiin kuin sairaanhoitajat: meille syydetään vastuuta yllinkyllin, mutta palkka on edelleenkin järkyttävän kehno koulutukseen ja vastuuseen nähden. Jos ihan kärjistän: kun mikään ei enää toimi, lapset hyppivät seinille ja ovat ahdistuneita, vanhemmat eivät jaksa, kunnalta ovat opetustoimen rahat tiukilla, suunnataan syyttävä ja vastuuttava sormi opettajiin. Opettajan pitäisi kuunnella ja ymmärtää, mistä lapsen hätä itse asiassa perimmältään johtuu, ja kyetä auttamaan lasta, jotta tämä selviäisi koulunkäynnistä. Kaikki nämä vaatimukset ja odotukset yhdistettynä pystyyn lahoaviin työtiloihin ja suuriin opetusryhmiiin. Aikamoiset paineet, sano.
Itselläni on ajoittain tunne, että mitä tahansa koulu tekisikin, se olisi vain pintaa, toimenpiteet parhaimmillaankin vain laastaria. Todelliseen ihmisen kohtaamiseen ja auttamiseen tarvittaisiin aikaa, jota meillä ei tunnu olevan nykyisin mihinkään (paitsi netissä surffaamiseen). Kiire on marmatuksemme kestoaihe. Niin ikään elämme maassa, jossa pidetään ”normaalina” sitä, että teemme pilaa toistemme puutteilla ja erilaisuudella, kulttuurissa, jossa ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan fyysisesti kuin palkkatyössä ja mahdollisesti jonkun ulkopuolisen tahon organisoimassa harrasteessa -olivatpa sitten lapsia tai aikuisia. Luovimme kulttuurissa, jossa on ”normaalia” rakentaa jostain syystä puutteellista identiteettiään edesvastuuttomassa tilassa tosi tv -ohjelmassa miljoonien jostain käsittämättömästä syystä uteliaiden silmäparien edessä. Elämme maassa, jossa on ”normaalia” vetää hirveät kännit vähintään kerran viikossa ja naureskella sille, kuinka humalaiset ovat hassuja, maassa, jossa joka viides nainen joutuu elämänsä aikana vähintään väkivallan uhan kohteeksi. Moninaisten maassamme tehtyjen tutkimusten mukaan emme myöskään nuku riittävästi, ja he, jotka nukkuvat, tekevät niin pillerien voimalla. Aamulla heidän on tosin otettava toinen pilleri, jotta he heräisivät. Elämme maassa, jossa puolet avioliitoista päättyy eroon ja yksinhuoltajat sinnittelevät eteenpäin lastensa kansa käsittämättömän pienillä rahamäärillä, maassa, jossa keskiluokkaiset perheet ottavat kuudenkymmenen vuoden maksuajalla parinsadantuhannen asuntolainoja ja elää kituuttavat työtä raataen saadakseen maksettua lapsilleen kotia, jossa he eivät ehdi koskaan töidensä takia olla.
Elämme kulttuurissa, jossa kouluissa on ”järjestyshäiriöitä”, jossa lasten ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt. En usko, että olen ainoa, joka näkee näiden kaikkien ilmiöiden välillä yhteyksiä. Mitä ne ovat, se onkin sitten huomattavasti vaikeampi juttu. Mutta minulla on vahva tunne, että elämme keskellä käsittämätöntä, rakkaudetonta painajaista, jossa olemme menettämässä todellisen yhteyden lähimmäiseemme. Tästä kärsivät ihan kaikki, niin köyhät kuin rikkaatkin, niin miehet kuin naisetkin, niin aikuiset kuin lapsetkin. Vastaus tähän pahaan oloon, unen puutteeseen ja alkoholilla itsensä turruttamiseen ei ole yksinomaan opettajien kuuntelutaitojen kartuttaminen tai potentiaalisesti kuuntelutaitoisten opettajien valitseminen opettajainkoulutuslaitokseen. Mikä se sitten on? En tiedä. Sen verran uskallan arvata, että kuuntelutaidolla on merkittävä rooli ihmisten välisen kanssakäymisen parantamisessa ylipäätään: kenties kuunnella pitäisi kaikkien, ei vain opettajien: isien, äitien, puolisoiden, vanhempien, median edustajien -ja poliitikkojenkin pitäisi kuunnella. Ja kuulla. Todellisesta kuulemisesta seuraa myös konkreettista toimintaa.
On kaunis ja kannatettava ajatus, että opettajan tulisi olla kuulija, tulkitsija, ihmisen lukija. Vielä kauniimpi ajatus olisi, että meidän kaikkien tulisi olla toistemme lukijoita ja tukijoita. Maailma ei ole yksioikoinen paikka, mutta ei aina vallan mahdotonkaan. Itse koen, että maailma on taivas sillä sekunnilla, kun koen saavuttaneeni elävän, todellisen henkisen yhteyden toiseen ihmiseen, lapseen tai aikuiseen. Uskoisin, että tällaisella kokemuksella on jotain tekemistä jopa elämän tarkoituksen kanssa.
Tuija Elina Lindström, FL, musiikinopettaja,
kaupunginvaltuutettu, rakennus- ja ympäristölautakunnan pj.,
uusperheen äiti
www.tuijalindstrom.fi